LUKU 2
Aamu valkeni auringon julmien kynsien raadellessa, pitkiä valojuovia makuuhuoneen seinään sälekaihtimen läpi. Raatelujäljet paranivat Herra Barren nostaessa sälekaihtimen ylös ja seinä oli taas halvalla lateksilla maalattua betoniseinää.
- Onnellinen perhe asuu kivitalossa. Tuumi Herra Barre asetellessaan anustappia sisäänsä. Loma oli aluillaan, mutta oli kuitenkin joka kuukautinen velvollisuus suoritettavana. Oli käytävä tukholmassa.
Herra Barre kävi kerran kuukaudessa sosiaaliviraston kustantamana, sotatrauma instituutissa saamassa terapiaa henkisiin sotatraumoihinsa. Todellisuudessa Herra Barre kävi kuittaamassa ruotsin fattasta, väärennetyllä henkilöllisyydellä, kunnon avustukset. Sotatrauma instituutti oli hänen ystävänsä Mohammedin pöytälaatikko laitos, jonka tarkoituksena kuitata mukavat hoitomaksut, jotka ystävykset puolittavat keskenään. Herra Barre muisteli mielellään tilannetta milloin hän lähestyi sosiaalivirastoa "sotatrauma" asiallaan.
Se oli kahdeksan vuotta sitten, kun herra Barre tapansa mukaan asteli sosiaalivirastoon hakemaan rahaa elämiseen. Käytävässä odotti 79 vuotias sotaleski kärsivällisesti vuoroaan, vuoroaan hakea avustusta lääkemenoihinsa, jotka syövän sekä verenpainetaudin johdosta olivat nousseet kohtuuttomiksi. Rouva oli saapunut 3 kilometrin päästä pyörätuolilla, koska julkisiin kulkuvälineisiin ei kerta kaikkiaan ollut varaa. Aikailematta Herra Barre tarttui pyörätuoliin, lähti kärräämään niitä käytävällä. Rouvan viittomakieliset avunhuudot kaikuivat kuuroille silmille, Herra Barren työntäessä rouvan siivouskomeroon. Näin säästettiin arvokasta jonottamisaikaa.
Alemman tason sosiaalivirkailija tervehti Herra Barrea iloisesti
- Satuitpa sopivaan väliin, kun ei ole jonoja.
Tiedusteluun, kuinka virkailija voisi palvella, Herra Barre ilmoitti elämän kurjistuneen ja tarvitsevansa lisää rahaa.
- Sitä vartenhan me olemme täällä. Sanoi virkailija, jatkaen tarpeen suuruutta tiedustellen.
- Tarvitsisin 8000 euroa kuukaudessa lisää, siis perusavustuksen lisäksi.
- Hetkinen. Totesi virkailija.
- Meillä on valtuudet antaa maahanmuuttajille vain 4000 euroa kuukaudessa ilman erillistä selvitystä. Joudun lähettämään teidät johtajan puheille, koska nyt kuitenkin puhutaan 12000 euron kuukautisesta kokonaissummasta.
Niin Herra Barre astui ensimmäisen kerran Sini-Hellikki, Vintturi - Pöntinen - Muhamedin huoneeseen.
- Päivää rouva johtaja. Totesi Herra Barre pöydän takana, jonka toisella puolella istui pyylevä kaksi kertaa eronnut vaalea, kirkuvan kirkkaisiin ja monivärisiin vaatteisiin sonnustautunut, punaviinin turvottamin kasvoin siunattu nainen.
- Tittelit pois, voit puhutella minua ihan vaan Sini-Hellikki, Vintturi - Pöntinen - Muhamedina. Totesi humaanina maahanmuuttajien ystävänä tunnettu virkailija.
- Te käsittääkseni tarvitsette tukea sotatraumojen hoitoon. Tarvitsen kyllä tarkat tiedot ennen kuin avustusta voidaan myöntää.
- Ette arvaakaan millä verukkeilla meiltä yritetään rahaa saada. Sini-Hellikki sanoi ja kohensi asentoaan vaikuttaakseen tiukalta ja määrätietoiselta ihmiseltä.
- Voisitteko omin sanoin kuvata tilanteenne ja perustelunne tuen saamiseksi.
Herra Barre aloitti tarinansa, kertoi sen laveasti, tunneskaalaa säästelemättä. Tarinan loputtua johtajatar pyyhki kyyneliään virkattuun päähineeseensä, minkä oli ostanut kehitysmaakaupasta.
- Anteeksi, Herra Barre. Nyyhkytti johtajatar kyyneleitään pyyhkien.
- Kokemustenne perusteella ihmettelen kuinka sotaveteraanit kehtaavatkaan hakea tukea turhanpäiväisiin jonninjoutavuuksiin. Te tarvitsette ja saatte parhaan mahdollisen hoidon.
Todellisuudessa Herra Barren suurin trauma somaliassa oli, kun bantu palvelija oli astunut hänen varjonsa päälle, vaikka se oli varta vasten kiellettyä. Palvelijan hautaamiseen oli hukkaantunut kaksi tuntia aikaa, kahden bantun kaivaessa hautaa kuumassa keskipäivän auringossa. Nämä hukatut tunnit oli haudattu palvelija varastanut vielä kuoltuaankin.
- Niin, minulla olisi tässä Sotatrauma instituutin esite ja kirje hoidon tarpeellisuudesta. Sanoi Herra Barre ojentaessaan nigerialaisen ystävänsä muotoileman virallisen näköisen paperinivaskan.
- Hhhmm..., vaikuttavaa. 140 vuotta vanha laitos, joka on hoitanut kaikkien kahdensadan vuoden aikana käytyjen sotien traumapotilaita ympäri maailmaa. Ja hetkinen, vieläpä instituutin perustajan allekirjoittamana tämä kirje. Johtaja on näköjään kirjoittanut 70 johtavaa alan kirjaa. Öö... tuota, minä kyllä olen lukenut suurimman osan näistä kirjoista ja johtaja on hyvin arvostettu henkilö meidän valikoitujen piirien keskuudessa.
Totesi valunein meikein koristeltu, seuraavissa kunnallisvaaleissa vihreiden ehdokkaaksi pyrkivä, masennuslääkkeitä syövä nainen, ponnistautuessaan vaivalloisesti ylös tuolistaan.
- Asia on täysin selvä. Me varaamme teille kuukausittain viraston kautta lentoliput ja majoituksen retkeilymajasta tukholmassa, jottei se rasita teidän hoitobudjettianne.
- Sanoitteko retkeilymajasta. Kysyi Herra Barre yllättäen
- Jätinkö mainitsematta, että äitini ja veljeni tapettiin retkeilymajassa kun olimme pakenemassa kapinallisia. Saan paniikkikohtauksen kun näenkin retkeilymajan.
- Anteeksi, nyt en ymmärrä. Eikö äitinne kertomanne mukaan kuollut malariaan. Kysyi nainen, joka kokonsa puolesta oli kaksoset yhdessä ruumiissa.
Herra Barre oli hetken hiljaa, painoi päänsä alas ja nyyhkytti.
- Se oli toinen äitini. Meillä somaliassa on kaksi äitiä, joten menetys on kaksin verroin suurempi.
- Olen sen lisäksi kaksoiskansalainen somaliassa. Olen hutsi ja tutu. Nämä ovat keskenään vihamiehiä, eli molemmat osapuolet ovat vihanneet minua. Sanoi Herra Barre nyyhkytysten välistä.
- Kiroan ne suomalaiset esi-isäni, jotka keittivät tervaa ja myivät sen orjalaivojen tervaukseen. Pauhasi Sini-Hellikki, isot korvakorut helisten.
- Miten saatoin olla näin tahditon ja ristikuulustella teitä. Toivon saavani anteeksi ja teidän on ymmärrettävä että virkani puolesta joudun olemaan hyvin tarkka, aiemmin mainitsemista huijareista johtuen.
- Te lennätte ensimmäisessä luokassa ja asutte parhaassa hotellissa ja rahaa hoitoihin teille annetaan pyytämänne 8000 euroa, piste. Sanoi tuohtunut, kuumien aaltojen vallassa poukkoileva sosiaalialan ammattilainen.
Kätellessään toisiaan, kadulta vaimeasti kuuluvan hälytysajoneuvon säestämänä, Sini-Hellikki halasi Herra Barrea merkitsevästi. Herra Barren ollessa ovella, johtaja ponnistautui kömpelöön sotilaalliseen asentoon, veti käden tyhjään päähän ja hihkaisi.
- Maksamme velkaa.
Herra Barre astui käytävään ja oli päästään pyörällä. Uskomatonta miten helposti se kävi. Kävellessään käytävällä hän ei huomannut ambulanssikuskeja elvyttämässä pyörätuolissa retkottavaa vanhaa naista, joka todennäköisesti ei enää apua tarvinnut.
Vielä noustessaan tukholman koneeseen herra Barrea nauratti mielessään, tuo vuosia sitten tapahtunut ensitapaaminen johtajattaren kanssa. Hänellä oli joka kuukausi viikon kestävä ”terapia”matka tukholmaan, minkä valtio täysimääräisesti maksoi.
JATKUU
